Hannu; Nuori Anssi; Sydän ja Kuolema

mpaina.
Kun Eevan sekä Flöjbergin hän muisti,
hän vaivoin tuskanhuudon rintaan suisti.
Ei heit', ei ketään kohdata hän vois!
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!

Hän oli voimaton ja uupunut,
mut tuskassaan ei sitä tuntenut,
hän hiihti, hiihti -- minne, tiennyt ei.
Mut sukset tuttuun pihamaahan vei.
Ne nosti tikapuille paikoilleen
ja astui porstuahan hiljalleen
ja tuli täysin tuntoihinsa vasta,
työpöytänsä kun eestä istumasta
hän tapas itsensä. Hän muistutteli
siin' itsellensä päivän kaikki vaiheet
ja uudelleen hän tuskan elvytteli
ja uudelleen myös häpeänsä aiheet.
Ja sydän, tottumaton maailmaan,
se oli pakahtua tuskassaan.

Mut väsymys ja nuoruus tuskankin
ne voittivat, ja unen helmoihin
hän vaipui hiljaa, huomaamattaan aivan.
H&auml