Tuonelan joutsen; Sota valosta; Johan Wilhelm

aatereet
ja sammalet sametinnukkaiset --
te saattehan asua armahan maan.
Miks Tuonelan rantahan riennätte vaan?

LEMMINKÄINEN:
Me saimme armahan, avaran maan,
mut Tuonelan aaltojen saartaman,
ja taivahan laajan ja kuulakkaan,
mut taivahan, rantojen kaartaman;
meit' ympäri aitoja, aitoja luotiin,
mut rintahan aidaton aatos suotiin.
Oi, Tuonelan neiti, et arvata voi,
mitä vaivoja tuntevi vangittu sielu,
kun rinnassa kaihojen kaikkeus soi,
mut pienenä ympäri piirtävi nielu,
kun henki ääretön, pohjaton,
näin äänien keskehen kytkettiin,
kun aatos määrätön, ohjaton,
näin lyötihin määrien kaulaimiin --
ne kahlehet nyt minä katkoa tahdon
ja katsoa alle aaltojen vahdon.

TUONEN TYTTÖ:
Mut kahlehet henkesi kantamat
on ainoa onnesi angervon
ja aattehes aaltojen rantamat
n