Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa

ko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, wai onko Jumala enkelinsä hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"

"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki pois hikeä hänen polttawalta otsaltaan.

"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.

"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en woinut olla tänne tulematta, liewittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.

"Woi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään toista jalkaakaan", waikeroitsi isä ja purskahti kowaan itkuun.

"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri onnettomuus, mutta älkää toki kowin surko, kyllä Jumala meistä murheen pitää", lohdutteli Kaarina.

Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selwennyt houriosta ja kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa, mutta Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo rakas, ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja pitkällisen sai